Luontolikan vaellus - taviksesta retkeilijäksi

  Ja niin tuli päivä, että lupauksia oli sinetöitävä ja ensimmäiselle kurssille tai vaellukselle oli ilmoittauduttava. Eletään lokakuun loppua ja seuraavat vapaat reissut sijoittui talvikaudelle. Ystäväni Eini arveli, että tuskin mua nyt ensimmäisenä talvivaellukselle houkutellaan mukaan. Vesan kanssa puhelussa asiat kuitenkin jotenkin taas kääntyi ylösalaisin ja kuulin luurin toisesta päästä sanat: ”Tuossa olis tuollainen Syötteen talvivaellus tammikuussa…”. Koittakaahan nyt kaikki muodostaa kirjaimista E ja I sana. Sanokaa se ääneen. Kävikö samoin kuin mulla? Että jälleen kerran ilmoille pääsi OKEI. Eipä siinä sitten mitään, mahtava reissu varmasti tulossa, mutta kyllä tämä vähän hyppy syvään hankeen on itselle ekaksi reissuksi. Sain puhuttua mukaan myös puolisoni (ehkä vähän uhkailin, haluaa näköjään jatkaa avioliittoaan) ja myös Einin (tää oli helpompi), joka mut tähän kaikkeen sai puhuttua mukaan alun perin. Luvassa siis lumikenkäilyä sellaiset 30 km viikonlopun aikana tammiku...

  Mä oon kasvanut lapsuuteni maaseudulla Kauhavan lakeuksilla. Se oli aikaa, kun kesällä lähdettiin ovesta ulos, kirmattiin kavereiden kanssa ympäri kyliä ja tultiin illalla takaisin tai kun äiti oli käskenyt syömään tiettyyn kellonaikaan. Ei ollut kännyköitä eikä kellään ollut mukana koskaan kameraa, siksi ei ole kuin muistot ja muutamat pysyvät arvet säärissä, kun jaloissa oli vauhtia enemmän kuin päässä ajatusta siitä, että lenkkareiden nauhat kannattaa sitoa heti uudestaan, jos ne aukeaa. Mä oon liukastellut pellolla lehmän lantaläjiin (liukumiinoiksi me niitä sanottiin), hyppinyt heinäladoissa ja maannut kauralaarissa jyvien seassa, juonut paapan juoksuttamaa koivunmahlaa, käynyt uimassa kivilouhoksissa, roikkunut kielestäni pakkasella lähikaupan rautaisessa porraskaiteessa ja kuunnellut kuovin huutoa pitkien peltojen yksinkertaisen levollisessa maisemassa. Sellainen oli lapsuus luonnossa 80-luvulla. Partiota mä taisin harrastaa jonkun vuoden teininä ja siihen suurena motiva...

 Istun keittiön pöydän ääressä ja puristan kädessäni äsken kaupasta hakemaani rakkolaastaripakettia. Kelaan päässäni muutaman viime päivän tapahtumia ja keskusteluja ja yritän ymmärtää, missä vaiheessa taas menin sanomaan ”okei”. Muistikuvien alkuasetelmassa mä makasin kotona sohvannurkassa ja olin valmistautunut ottamaan vastaan viestejä universumilta siitä, mitä sitä seuraavaksi elämällään tekisi (eli makasin sohvalla katsomassa Netflixiä). Se konkretisoitui sillä hetkellä ystäväni Einiltä tulleen tekstiviestin muodossa: ”Mä ilmiannoin sut Vesalle!”. Seurasi kauhunsekaiset nanosekunnit, joissa ehdin käydä läpi kaikki tuntemani Vesat ja rikkeet, joihin oon syyllistynyt liikenteessä, veroasioissa, valtionsalaisuuksissa ja mumman salaisen salaatinkastikereseptin jakamisen suhteen. Ei tullut mieleen ketään uhkaavaa Vesaa, joten annoin ystävälle mahdollisuuden kertoa lisää. Informaatiota ei tullut kovin paljon, mutta just sen verran, että mä kiinnostuin, että mikäs juttu se tämä oli...