Luontolikan vaellus - taviksesta retkeilijäksi

Se on jännä, miten ensimmäistä vaellusreissua odotellessa jo yhden päivän aikana voi tunnetilat vaihdella hullusta innostuksesta jäätävään pakokauhuun. Kuuluukohan tämä asiaan? Oon ehtinyt tässä viimeisten kuluneiden viikkojen aikana käyttää tuntitolkulla aikaa netin varustekaupoissa, vertailla merinovillatuotteita, vertailla ja suunnitella retkiruokia, tilata merinovillavaatteita, tutkia termospulloja, tilata merinovillavaatteita, pyytää palkankorotusta,  tutkia alpakanvillatuotteita, tilata merinovillavaatteita…mulle on kehittynyt selkeästi ainakin  merinovilla-addiktio ja omien someprofiilien algoritmit on sen ainakin haistaneet, kun tarjoavat mulle retkeilyvaatemainosta toisensa perään. Onnistunut perjantai-ilta kaverin kanssa ei yhtäkkiä tarkoitakaan lasillista viiniä yhdessä vaan roadtrip-reissua esim. 170 km päähän retkeilyvarustemyymälään ja pitsin ja satiinin sijaan sieltä löytyneet ihanat alusvaatteet onkin sitä merinovillaa. Innostuksen vastapainona on sitten ne h...

  Vaellukselle ilmoittautumisen jälkeen osallistujat liitetään Whatsapp-ryhmään, jossa voi sopia ja kysellä kyseiseen reissuun liittyvistä asioista ja sopia vaikka kimppakyytejä lähtöpaikalle. Ulkoilma Akatemia heitti sitä kautta eteen myös talvivaelluksen varustelistan. Minä sitten sitä reteenä lukemaan, että kyllä mulla villasukat löytyy, mitäs muuta tarvitaan kuin asennetta. Ja tarvitaanhan sitä. Asennekin yritti karata ulko-ovesta listaa lukiessa, mutta sain sen kiinni ja kamppasin eteisen matolle. Suurin osa oleellisista varusteista on lainattavissa vaelluksen hintaan Ulkoilma Akatemialta, mikä on aivan loistava juttu ja todellisuudessa ainoastaan sen vuoksi tällainen kokemus on talviretkeilyyn tutustujalle se ainut mahdollisuus. Ei nimittäin säästöt riitä hankkimaan kaikkea teltoista makuupusseihin ja retkikeittimiin vain siksi, että sitä haluaa päästä kokemaan vähintään kerran vaelluksen Suomen talvessa. Usein vieroksun harrastuksia, joissa on ”välineurheilun” tuntua, mutta ...

  Ja niin tuli päivä, että lupauksia oli sinetöitävä ja ensimmäiselle kurssille tai vaellukselle oli ilmoittauduttava. Eletään lokakuun loppua ja seuraavat vapaat reissut sijoittui talvikaudelle. Ystäväni Eini arveli, että tuskin mua nyt ensimmäisenä talvivaellukselle houkutellaan mukaan. Vesan kanssa puhelussa asiat kuitenkin jotenkin taas kääntyi ylösalaisin ja kuulin luurin toisesta päästä sanat: ”Tuossa olis tuollainen Syötteen talvivaellus tammikuussa…”. Koittakaahan nyt kaikki muodostaa kirjaimista E ja I sana. Sanokaa se ääneen. Kävikö samoin kuin mulla? Että jälleen kerran ilmoille pääsi OKEI. Eipä siinä sitten mitään, mahtava reissu varmasti tulossa, mutta kyllä tämä vähän hyppy syvään hankeen on itselle ekaksi reissuksi. Sain puhuttua mukaan myös puolisoni (ehkä vähän uhkailin, haluaa näköjään jatkaa avioliittoaan) ja myös Einin (tää oli helpompi), joka mut tähän kaikkeen sai puhuttua mukaan alun perin. Luvassa siis lumikenkäilyä sellaiset 30 km viikonlopun aikana tammiku...

  Mä oon kasvanut lapsuuteni maaseudulla Kauhavan lakeuksilla. Se oli aikaa, kun kesällä lähdettiin ovesta ulos, kirmattiin kavereiden kanssa ympäri kyliä ja tultiin illalla takaisin tai kun äiti oli käskenyt syömään tiettyyn kellonaikaan. Ei ollut kännyköitä eikä kellään ollut mukana koskaan kameraa, siksi ei ole kuin muistot ja muutamat pysyvät arvet säärissä, kun jaloissa oli vauhtia enemmän kuin päässä ajatusta siitä, että lenkkareiden nauhat kannattaa sitoa heti uudestaan, jos ne aukeaa. Mä oon liukastellut pellolla lehmän lantaläjiin (liukumiinoiksi me niitä sanottiin), hyppinyt heinäladoissa ja maannut kauralaarissa jyvien seassa, juonut paapan juoksuttamaa koivunmahlaa, käynyt uimassa kivilouhoksissa, roikkunut kielestäni pakkasella lähikaupan rautaisessa porraskaiteessa ja kuunnellut kuovin huutoa pitkien peltojen yksinkertaisen levollisessa maisemassa. Sellainen oli lapsuus luonnossa 80-luvulla. Partiota mä taisin harrastaa jonkun vuoden teininä ja siihen suurena motiva...

 Istun keittiön pöydän ääressä ja puristan kädessäni äsken kaupasta hakemaani rakkolaastaripakettia. Kelaan päässäni muutaman viime päivän tapahtumia ja keskusteluja ja yritän ymmärtää, missä vaiheessa taas menin sanomaan ”okei”. Muistikuvien alkuasetelmassa mä makasin kotona sohvannurkassa ja olin valmistautunut ottamaan vastaan viestejä universumilta siitä, mitä sitä seuraavaksi elämällään tekisi (eli makasin sohvalla katsomassa Netflixiä). Se konkretisoitui sillä hetkellä ystäväni Einiltä tulleen tekstiviestin muodossa: ”Mä ilmiannoin sut Vesalle!”. Seurasi kauhunsekaiset nanosekunnit, joissa ehdin käydä läpi kaikki tuntemani Vesat ja rikkeet, joihin oon syyllistynyt liikenteessä, veroasioissa, valtionsalaisuuksissa ja mumman salaisen salaatinkastikereseptin jakamisen suhteen. Ei tullut mieleen ketään uhkaavaa Vesaa, joten annoin ystävälle mahdollisuuden kertoa lisää. Informaatiota ei tullut kovin paljon, mutta just sen verran, että mä kiinnostuin, että mikäs juttu se tämä oli...