INNOSTUKSESTA PAKOKAUHUUN JA TAKAISIN

Se on jännä, miten ensimmäistä vaellusreissua odotellessa jo yhden päivän aikana voi tunnetilat vaihdella hullusta innostuksesta jäätävään pakokauhuun. Kuuluukohan tämä asiaan? Oon ehtinyt tässä viimeisten kuluneiden viikkojen aikana käyttää tuntitolkulla aikaa netin varustekaupoissa, vertailla merinovillatuotteita, vertailla ja suunnitella retkiruokia, tilata merinovillavaatteita, tutkia termospulloja, tilata merinovillavaatteita, pyytää palkankorotusta,  tutkia alpakanvillatuotteita, tilata merinovillavaatteita…mulle on kehittynyt selkeästi ainakin  merinovilla-addiktio ja omien someprofiilien algoritmit on sen ainakin haistaneet, kun tarjoavat mulle retkeilyvaatemainosta toisensa perään. Onnistunut perjantai-ilta kaverin kanssa ei yhtäkkiä tarkoitakaan lasillista viiniä yhdessä vaan roadtrip-reissua esim. 170 km päähän retkeilyvarustemyymälään ja pitsin ja satiinin sijaan sieltä löytyneet ihanat alusvaatteet onkin sitä merinovillaa.

Innostuksen vastapainona on sitten ne hetket, kun sitä epäilee omaa pakkasensietokykyään ja on varma, että tulee jäätymään hengiltä tammikuussa Syötteen kansallispuistossa teltassa. Kun sitä parinkymmenen asteen huoneilmassa ei meinaa sisällä selviytyä illalla nukkumaan ilman tuplapeittoa, niin miten ihmeessä mä pärjään jäätymättä talvella teltassa? Varsinkin se kriittinen hetki, kun pitäisi siirtää itsensä toppavaatteiden sisältä makuupuupussiin, se on nanosekunti ja mun verenkierto oletettavasti seisahtuu. Oon lisännyt tammikuun jälkeiseen aikaan puheideni alkuun lauseen: ”JOS jään henkiin tammikuussa…”. Oon miettinyt testamentin päivittämistä, paleltumien takia ehkä amputoitavien sormien puuttumisen kanssa elämistä, näkyä iltapäivälehden valokuvissa, joissa mun jäätynyttä ruhoa raahataan pulkalla pois metsästä. Vai jätetäänköhän mut sinne? Mount Everestilläkin niitä unelmiensa perässä kulkeneita lepää viimeisessä leposijassaan vuoren rinteillä. Jätetäänkö mut vaarojen notkoon vaivaiskoivua nojaamaan ja viereen kyltti, että ei selvinnyt tämä retkeilijä muutamaa kilometriä maastossa, pakkastakin oli viitisen astetta. Mielessä on käynyt, mitä järkeä tässä mun touhussa nyt taas on ja miksi ihmeessä hypin epämukavuusalueelle, kun voisin olla kotona sohvalla ja juoda kaakaota? Kokeneelle retkeilijälle nämä on varmasti aika utopistisia ajatuksia, mutta mä haluan muistuttaa, että näistä ajatuksista tämä polku alkaa.

Ja sitten mun eteen tulee aina jostain niitä valokuvia tykkylumisista puista, revontulista, koskemattomasta hangesta. Maisemista, jossa silmä ei kohtaa mitään ihmisen rakentamaa ja joista voi kuulla sen hiljaisuuden, kun ei kuulu kuin luonnon hengitys ympärillä. Lumen narahtelu kengän alla, tuuli ja jäisen lumihileen hento ääni, kun se lähtee puhaltaessa puun oksalta lentoon uudelleen. Hetken auringonpaiste, joka kimaltelee hangessa. Elämä ilman kellonaikoja ja kiirettä. Nuotiotulen rasahtelu ja siitä nouseva savupyörre taivaalla. Yhdessä muiden kanssa jaettu hetki. Aktiivisen päivän jälkeen nautitut eväät ja ulkona liikkumisesta tullut hyvä olo. Ja se kaakaokin maistuu aina paremmalta ulkona. Näihin mielikuviin katoaa aina mun pakokauhuni, mä todellakin haluan kokea kaiken tämän, nähdä ja kokea itse. Tehdä muistoja ja saada sen kokemuksen, että olen elänyt (ja selviytynyt).




Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Varustelista, Nalgeneita ja Mäkkaivereita

Kuva
  Vaellukselle ilmoittautumisen jälkeen osallistujat liitetään Whatsapp-ryhmään, jossa voi sopia ja kysellä kyseiseen reissuun liittyvistä asioista ja sopia vaikka kimppakyytejä lähtöpaikalle. Ulkoilma Akatemia heitti sitä kautta eteen myös talvivaelluksen varustelistan. Minä sitten sitä reteenä lukemaan, että kyllä mulla villasukat löytyy, mitäs muuta tarvitaan kuin asennetta. Ja tarvitaanhan sitä. Asennekin yritti karata ulko-ovesta listaa lukiessa, mutta sain sen kiinni ja kamppasin eteisen matolle. Suurin osa oleellisista varusteista on lainattavissa vaelluksen hintaan Ulkoilma Akatemialta, mikä on aivan loistava juttu ja todellisuudessa ainoastaan sen vuoksi tällainen kokemus on talviretkeilyyn tutustujalle se ainut mahdollisuus. Ei nimittäin säästöt riitä hankkimaan kaikkea teltoista makuupusseihin ja retkikeittimiin vain siksi, että sitä haluaa päästä kokemaan vähintään kerran vaelluksen Suomen talvessa. Usein vieroksun harrastuksia, joissa on ”välineurheilun” tuntua, mutta ...
Lue lisää

E+I=OKEI

Kuva
 Istun keittiön pöydän ääressä ja puristan kädessäni äsken kaupasta hakemaani rakkolaastaripakettia. Kelaan päässäni muutaman viime päivän tapahtumia ja keskusteluja ja yritän ymmärtää, missä vaiheessa taas menin sanomaan ”okei”. Muistikuvien alkuasetelmassa mä makasin kotona sohvannurkassa ja olin valmistautunut ottamaan vastaan viestejä universumilta siitä, mitä sitä seuraavaksi elämällään tekisi (eli makasin sohvalla katsomassa Netflixiä). Se konkretisoitui sillä hetkellä ystäväni Einiltä tulleen tekstiviestin muodossa: ”Mä ilmiannoin sut Vesalle!”. Seurasi kauhunsekaiset nanosekunnit, joissa ehdin käydä läpi kaikki tuntemani Vesat ja rikkeet, joihin oon syyllistynyt liikenteessä, veroasioissa, valtionsalaisuuksissa ja mumman salaisen salaatinkastikereseptin jakamisen suhteen. Ei tullut mieleen ketään uhkaavaa Vesaa, joten annoin ystävälle mahdollisuuden kertoa lisää. Informaatiota ei tullut kovin paljon, mutta just sen verran, että mä kiinnostuin, että mikäs juttu se tämä oli...
Lue lisää

Oma retkeilykokemus ja luontosuhde

Kuva
  Mä oon kasvanut lapsuuteni maaseudulla Kauhavan lakeuksilla. Se oli aikaa, kun kesällä lähdettiin ovesta ulos, kirmattiin kavereiden kanssa ympäri kyliä ja tultiin illalla takaisin tai kun äiti oli käskenyt syömään tiettyyn kellonaikaan. Ei ollut kännyköitä eikä kellään ollut mukana koskaan kameraa, siksi ei ole kuin muistot ja muutamat pysyvät arvet säärissä, kun jaloissa oli vauhtia enemmän kuin päässä ajatusta siitä, että lenkkareiden nauhat kannattaa sitoa heti uudestaan, jos ne aukeaa. Mä oon liukastellut pellolla lehmän lantaläjiin (liukumiinoiksi me niitä sanottiin), hyppinyt heinäladoissa ja maannut kauralaarissa jyvien seassa, juonut paapan juoksuttamaa koivunmahlaa, käynyt uimassa kivilouhoksissa, roikkunut kielestäni pakkasella lähikaupan rautaisessa porraskaiteessa ja kuunnellut kuovin huutoa pitkien peltojen yksinkertaisen levollisessa maisemassa. Sellainen oli lapsuus luonnossa 80-luvulla. Partiota mä taisin harrastaa jonkun vuoden teininä ja siihen suurena motiva...
Lue lisää